DEAD THINGS (1986)

IMDb
Traileri

 

Mikä?

Dead Things on Teksasin moottorisahamurhien ja Pulp Fictionin kehitysvammainen lapsi, joka otettiin jo vauvana huostaan Polonian maanmainioiden veljesten herkkään, hellään ja helteiseen huomaan. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Miksi?

Elokuvassa on 1) veistoksellinen, äärimmäisen karismaattinen, Oscar-palkittu narkomaanimies, 2) Stereotyyppinen Seriffi™, 3) eeppinen neekeri, 4) messiaanisen Roky Ericksonin näköinen fundamentalissatanistinen kannibaali-isä, 5) August Underground Mordum -elokuvan kaltaisia kohtauksia, 6) alastomia naisia, 7) infernaalinen kuvanlaatu, 8) karhunrauta-ansa keskellä ei mitään, 9) psykopaattinen äitimuori, 10) mekkoon pukeutuva sadistipoika, 11) itse Kuolema, 12) helvetin, helvetin brutaalia arkistomateriaalia maapallomme kauheuksista, 13) maailman surkeimpia zombeja ja 14) aivan saatanan psykedeelinen loppusessio, joka jättää katsojan naamalle hypnoottisen @____@-ilmeen ikuisiksi ajoiksi. Ikuisiksi ajoiksi.

 

Veistoksellinen narkomaanimies, jolle olen valmis
testamenttaamaan kaiken maallisen omaisuuteni (jopa kalmoni).

Millainen?

"Hämmentävä" lienee paras sanavalinta kuvaamaan tätä häiriintynyttä elokuvaa.

Kaikki alkaa, kun elokuvan päänäyttelijä – eeppinen neekeri – toimii huumekuriirina sekopäiselle narkkarikommuunille. Tässä vaiheessa meno on vielä kuin Pulp Fictionista tai esimerkiksi Natural Born Killersistä. Poliisit tekevät ratsian kommuuniin, ja moni narkkari heittää henkensä joko seriffin tai oman kätensä kautta. Loput näistä iloisista veikkosista viedään poliisiasemalle, missä heitä odottaa siirto toisella paikkakunnalla sijaitsevaan vankilaan. Vielä kaikki menee siis "ihan hyvin".

 

Eeppinen neekeri ennen kannibaalimaniaa.

Vangit päättävät kuitenkin kaapata siirrossa käytettävän ajoneuvon (joka ei todellakaan muistuta minkään sortin poliisiautoa, vaan pikemmin parin sadan dollarin arvoista pedofiilipakettiautoa). Kuski saa siis luvan kuolla. Mutta kas, auto ei käynnisty enää! Keskellä korpea harhailevien vankien on siis tehtävä pakomatkaa apostolin kyydillä. No, mikäs siinä. Tokko metsässä mitään hengenvaarallisia hulluja hengailee.

 

Näyttääkö tämä autolta, jolla kuljetettaisiin vankeja?

Ensimmäinen vanki jää jälkeen; hänellä on kusihätä. Kymmenen sekunnin virtsaamistuokion kuluttua muuta poppoota ei näy enää missään. Tämän tyypillisen kauhuleffakliseen jälkeen vanki kolkataan ja raahataan pois... fundamentalissatanistinen kannibaaliperhe on tehnyt ensimmäisen iskunsa. Herra isä!

 

Stereotyyppinen Seriffi™ katselee kohtalokkaasti kohti kameraa.
 

Muu karkulaisjengi vaeltelee ympäriinsä, kunnes lopulta törmää Stereotyyppiseen Seriffiin™ ja tämän apulaiseen. Kytät vievät vangit takaisin pedofiilipakettiautolle. Mutta edes Stereotyyppisestä Seriffistä™ ei ole saamaan autoa käyntiin. Hitto soikoon. Samaan aikaan Roky Ericksonin näköinen kannibaali-isä uittaa paksuteräistä puukkoaan "virtsaajavangin" reidessä. Verta roiskuu kuin menstruointifetisistien seksileikeissä. Heiluva kameratyöskentely tuo mieleen jo aiemmin namedroppaamani August Underground Mordumin. Tunnelma on kiinnostava ja hikinen.

 

Isä–poika-illanviettoa.

Seuraavaksi helvetti pääsee täydellisesti irti. Kannibaaliperhe, johon siis kuuluvat parrakas isä, mekkoon pukeutuva poika, tärkeilevä tyttö ja psykopaattinen äiti, kaappaa koko konkkaronkan Stereotyyppistä Seriffiä™ myöten kotiinsa kidutettavakseen ja syötäväkseen. Uhreja mm. hakataan puuklapilla, viillellään puukolla ja porataan porakoneella. Lopulta leffan protagonisteista (eli hyviksistä) on jäljellä enää kaksi. Näitä kahta onnekasta sielua odottaa kaunis ja ihana päiväretki läheiseen rakennukseen, missä tapahtuu elokuvateollisuuden historian kaiketi jännittävin, koskettavin ja mahtipontisin lopputaistelu, joka murtaa kaikki tajunnan ja ahdingon ja taivaan ja epätoivon muurit ja lukot... ja jonka aikana korvakäytävillemme valuu samettista mansikkavaahtoa fataalin kikkelihevimetallin muodossa.

 

Ihmisliha-ateriaa edeltää tietenkin Isä meidän -rukous.

Mistä elokuva muistetaan?

Tätä nimenomaista elokuvaa ei välttämättä muisteta yhtään mistään, mutta sen jälki tuntuu vaikuttaneen moneen myöhempään ja menestyneempään tapaukseen, kuten esimerkiksi Wrong Turn – Ihmisjahti -saagaan tai sen pyhimmän eli Jon McBriden ikimuistoiseen Cannibal Campoutiin (joka tosin tuskin on yhtään sen menestyksekkäämpi kuin tämäkään sydänverinen eepos). Kannattaa siis tsekata, jos eristäytyneistä hillbilly-kannibaaleista kertovat rainat nappaa.

 

Tässä traagisessa kohtauksessa eräs vangeista tukehtuu
kuoliaaksi, kun perheen tytär kaataa hänen kurkkuunsa vettä.

Minä itse tulen muistamaan tämän teoksen sinä kummallisena mutta heinäkuista hellepäivääkin lämpimämpänä puolitoistatuntisena, jonka aikana elokuvan ohjaaja vie katsojansa uhrinsa ennennäkemättömiin sfääreihin. Enkä tule unohtamaan pätkän pitkähiuksista, jäniksennaamaista narkomaanimiestä kuuna päivänä.

 

Satanistiperhe on loihtinut esiin Kuoleman.

Tuomio:

Leffan hillbilly-osuus on kieltämättä melko rajua settiä, mutta hieman alkaa olla allekirjoittaneelle jo kulunutta huttua nämä tällaiset "metsien perheet". Tämä on hieman sääli, koska vielä v. 1986 – jona vuonna siis tämä elokuva tipahti ohjaaja Todd Sheetsin Maria Russonkin vaginaa verisemmästä vaginasta ulos ulkomaailmaan – ihmislihalla herkuttelevat jätevesimutantit eivät olleet millään lailla jokapäiväistä kauhun antia (toisin kuin nykypäivänä), joten vika ei ole tämän elokuvan, vaan minun itseni. Pidin leffasta joka tapauksessa varsin paljon, joten arvosanavaakani kallistuu kuin kallistuukin melko vakuuttaviin lukemiin. Parasta elokuvassa on sen alku- ja loppuhetket.

 

Kuolemaisillaan oleva Kuolema. Millä maskeeraat?

Arvosana: 8/10




 
Ohjaaja: Todd Sheets
Käsikirjoittaja: Todd Sheets
Kesto: 90 minuuttia
Julkaisuvuosi: 1986
Maa: Yhdysvallat