BURIAL GROUND: THE NIGHTS OF TERROR (1981)

IMDb

Traileri

Katso elokuva!

Mikä?

Burial Ground: The Nights of Terror on pienehkön budjetin italialainen zombielokuva, joka ei anna katsojalleen armoa. Leffa on epävirallisesti osa kuuluisaa (ja kuuluisaa) Zombi-elokuvasarjaa: pätkää – kuten joitakin muitakin vastaavanlaisia zombileffoja – on mainostettu sen toisena jatko-osana, vaikka oikeasti sarjan toisen jatko-osan (eli kolmannen osan) ohjasi legendaarinen Lucio Fulci vasta vuonna 1988.

Miksi?

Himoitsen italialaisia zombielokuvia, sillä ne eivät petä koskaan. Hyvänä esimerkkinä toimikoon äsken mainitsemani Lucio Fulcin ohjaama Zombie Flesh Eaters (tunnetaan myös nimellä Zombi 2), joka on eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani – ja josta myös tulen varmasti kirjoittamaan arvostelun tulevaisuudessa. Vanhoissa italialaisissa zombipätkissä yhdistyvät hienot maisemat ja kutkuttava atmosfääri mestarillisesti.

Millainen?

Elokuvan italialaisuus puskee selvemmin esiin kuin Jari Sillanpään sukupuolinen suuntautuminen: kyseessä on puhdasverinen italialaiszombiraina, jossa kävelevät kuolleet eivät ole mitään jenkkilän salamaakin nopeammin liikkuvia pikajuoksijazombeja, vaan äärimmäisen hitaita ja mädäntyneitä kalmoja. Italialaisleffojen zombit todella tuntuvat pelottavilta nimenomaan raihnaisuutensa ja rumuutensa tähden.

 

Kuvassa minä leffamaratonin jälkeisenä aamuna.

Juonellisesti elokuva ei ole varsinaisesti mitään ilotulitusta – ja hyvä niin. William Shakespearen saunakavereita Burial Grounds: The Nights of Terror ei välttämättä miellytä, mutta meitä muita sitten viihdyttääkin. Eipä tyylipuhtaan zombielokuvan kivijalaksi vaadita muuta kuin yksi vinksahtanut hullu tiedemies (no, okei, ihan normaalihko professori), joka tekee tutkimustyötä (eli hakkaa hakulla kalliota) hautausmaan läheisyydessä sijaitsevassa kryptassa ja vapauttaa siten helvetillisen kirouksen vapaaksi. Ja varsin pian – –

 

– – kyseinen Jeesus Kristuksen ja Gösta Sundqvistin lehtolapsi – –

 

– – joutuu elävien kuolleiden lounaslistalle. Jeesus Sundqvistin kuoleman jälkeen elokuva keskittyy sekalaiseen seurueeseen, joka viettää lomaa isossa kartanossa pahamaineisen kryptan tienoilla. Fiksuimmat osannevatkin jo arvata, että seurue saa pian kutsumattomia zombivieraita riesakseen.

 

Jos hakkaat hakulla kalliota, muista, että moinen toiminta saattaa
herättää kuolleet eloon ja räjäyttää kattokruunustasi hehkulamput.

Ihan aluksi sanoin, ettei elokuva anna katsojalleen armoa. Tarkoitin tällä sitä, miten hurjaa tykitystä koko leffa on: taistelukohtauksesta toiseen siirrytään kuin sormia napsauttamalla. Koko ajan siis sattuu ja tapahtuu, mikä on mahtavaa. Tylsiä suvantovaiheita tai eritoten nykyleffoille tyypillistä "mielenkiintoista henkilöiden välistä draamaa" pätkässä ei ole oikeastaan laisinkaan. Kaikki on yksinkertaista ja siten toimivaa. On zombeja, jotka koettavat syödä ihmisiä, ja on ihmisiä, jotka koettavat taistella zombeja vastaan. Tällä reseptillä leivotaan melkoisen maukas mansikkakakku.

 

Vasemmalla palava zombi, keskellä pieni Michael-poika ja oikealla hemaisevan seksikäs milffi.

 

Ja se vähäinen draama, jota elokuvassa on, on draamoista tervetulleinta – yläpuolella olevan kuvan Michael-poika kärsii ns. oidipuskompleksista. Kyllä, Michael siis himoitsee omaa äitiään! Karmaisevimmassa kohtauksessa Michael koettaa ujuttaa kättään äitinsä haaroväliin, jolloin äidille vihdoin valkenee, miksi Michael on niin kiintynyt häneen. Haarahieronnan jälkeen äiti läpsäisee poikaansa vihaisesti poskelle, ja poika ryntää tilannetta pakoon kartanon kohtalokkaisiin käytäviin...

 

 

Osoitus oidipaalisesta rakkaudesta.

 

Karmaisevaa ja häiritsevää on myös se, että ilmeisesti iältään varsin nuoreksi käsikirjoitettua poikalasta esittää 26-vuotias kääpiömies. Hedelmällistä ja ihanaa on sen sijaan se, että tämä kyseinen poikalapsi puraisee elokuvan aikana äidiltään tissistä palan verisesti irti. Pojan ja äidin sairas suhde onkin eittämättä elokuvan parasta antia. Se tarjoaa absurdin piristysruiskeen piinavan zombiäksönin keskellä.

 

Munkeiksi pukeutuneilla zombeilla on ruoka-aika.
 

Mistä elokuva muistetaan?

Eniten leffassa säväyttää hyytävä fiilis. Zombit ovat hitaita ja pelottavia ja äksöni jatkuvaa. Kaiken kruunaa täysin puskista tuleva pojan ja äidin "rakkaustarina", joka on käänteenä suorastaan hulvaton. Burial Ground: The Nights of Terror jää muistikalvoilleni elokuvana, jonka zombit ovat esimerkillisesti tehtyjä ja jossa kamalannäköinen kääpiömies esittää pientä ja inhottavaa poikaa. Ja tietysti kyseisen pikkupojan kuvottavasta tavasta toistella huutoa "Mama!" koko leffan ajan. "Mama!" on tälle elokuvalle sitä, mitä "Oh, wow!" on Woodchipper Massacrelle.

Tuomio:

Burial Ground: The Nights of Terror on kahdeksan pisteen veroinen teos. Musiikeistaan, näyttelijöistään, zombeistaan, oidipaalisesta käänteestään ja hyytävästä tunnelmastaan elokuva ansaitsee rutkasti kiitosta. Kaikesta huolimatta leffa ei täysiä pisteitä ansaitse. Vika lienee siinä, että eeppisiä tilanteita tai hahmoja on ehkä kuitenkin hieman liian vähän. Kahdeksan pistettä on joka tapauksessa hieno, hatunnoston arvoinen saavutus.

Arvosana: 8/10


 

Tämän kauniin naisparan kohtalo on kaikkea muuta kuin kaunis.

Ohjaaja: Andrea Bianchi
Käsikirjoittaja: Piero Regnoli
Kesto: 85 minuuttia
Julkaisuvuosi: 1981
Maa: Italia